Herännäisjuhlat Kirjat Eurajoen kristillinen opisto
Seurat ja seurapuhujat Keskustelupalsta Hakemistot ja yhteystiedot

Laitilan Herännäisjuhlilla 14.-16.7.2000

Hyvä Herännäisjuhlaväki!

Kun sain pyynnön tulla puhumaan näihin Herännäisjuhliin, olin erittäin mielissäni, oikeastaan ylpeä. Näiden juhlien myötä umpeutui kierros kohdallani, nimittäin se, jota lehdessäkin on mainittu, että Laitilassa ovat edellisen kerran olleet herännäisjuhlat 25 vuotta sitten ja olin silloin ensi kerran puhumassa näillä juhlilla. Olin silloin vähän "röhkä" (raakile) puhujien joukossa, mutta Heikki Vanha-Rauvola oli minua katsellut ja kuunnellut sillä tuloksella, että hän minua silloin pyysi. Olin silloin jo puhunut rukoilevaisten seuroissa, sillä aloin aika pian puhua uskoontuloni jälkeen. Jotkut eivät oikein siitä äkkinäisyydestä pitäneet, mutta Raamatun mukaan Paavalistakin sanotaan, että hän muutaman päivän perästä kääntymisestään jo todisti Kristuksesta. Se vielä, että oma sisimpäni vaati panemaan kynttilän pöydälle valaisemaan kaikkia, jotka huoneessa ovat. Muistan vaan, olin silloin aika uusi uskovainen kun oltiin menossa Heinon Erkin kanssa sellaiseen linja-autoilijan kotiin seuroihin Kuivalahdelle. Ei minua oltu sinne pyydetty puhumaan, mutta Heinon Erkkiä oli. Hän sanoi siinä menomatkalla minulle, että nyt sinäkin Erkki sitte puhut täällä, sillä on vähän puhujia. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja muistan vielä mitenkä minut valtasi sellainen hyvän olon tunne. Se oli ensimmäinen kerta, kun oikeasti puhuin yleisön edessä, enkä ole koskaan siitä asiasta kieltäytynyt. Enkä voi yhtyä niihin puhujiin, jotka rukoilevaisten seuroissakin sanovat "paha on puhhu, mutt´ paha on ilmanki oll´." Silloin alkuaikoina, kun olin hiljattain uskoon tullut ja tämä tieto oli jo kiirinyt Oskar Antolankin korville, satuttiin samoihin seuroihin, hänen havaitessaan minut seuraväen joukossa, hän aina pyysi minua, nuorta uskovaista, puhumaan todeten siihen: "että kun se niin paljon vahvistaa". Antola oli tämän itse kokenut ja myös minä myönnän, että se asia on tosi. Olen kuullut jonkun tästä asiasta sanovan, oliko se siteerattu Hämäläisten laulun sanoin "työssä voima vahvistuu".

Kuten sanoin, kohdallani kierros umpeutui täältä Laitilassa Herännäisjuhlien kohdalla. Olen kaikki nämä 25 paikkakuntaa ollut mukana puhumassa. En ole yhdestäkään ollut poissa, kuinka ollakaan, vaikka elämääni kuuluu lukuisia kertoja sairaalareissujakin, ei vaan ole häirinnyt tätä Herännäisjuhlakierrosta.

Kun tätä Herännäisjuhlien historiikkia mainitaan joka vuosi, niin kuin nytkin, alkaen Liisa Eerikintyttärestä aina Väinö Aerilaan asti, niin hän on sitten jo minun aikaisiani puhujia. Hänen rinnallaan ja hänen kanssaan olisi hyvä mainita myös opettaja Hjalmar Vikman, jonka opetuksessa olen minäkin ollut kaikki koulupäiväni. Hän oli opettajana Soukaisissa ja hän oli mieleltään ja toimiltaan niin rukoilevaishenkinen kun olla voi. He oikeastaan kasvattivat rukoilevaiskansaa, sikäli kun se sitte kehenkin asumaan jäi. Siis Vikman opettajana ja rukoilevaiskansan puhujana ja Väinö Aerila koulun johtokunnan puheenjohtajana. Tässä koulussa oli vallitsevana rukoilevaisuuden henki. Laulutunneillakin laulettiin (veisattiin) Achreniusta, jota kirjaa siihen aikaan sanottiinkin "veisuukirjaksi". Laulunumerokin otettiin veisaamalla Achreniusta. Ei juuri ollut jalansijaa uudenaikaisemmilla ja maallismielisemmillä laulukirjoilla siinä koulussa. Eikä niitä sitten opetettukaan. Huonosti osasin Maamme-laulun, kun koulusta pois pääsin. Kyllä tämän koulun ja opettajan sanonnat ja mielipiteet ainakin minulla mieleen jäivät, sillä kotonani oli henki ja opetus aivan sama – rukoilevaisuushenkistä. Esimerkiksi tällainen sanonta, jonka hän – siis Vikman – usein halusi sanoa: "Sukukunnittain mennään helvettiin ja mennään Jumalan valtakuntaan". Äitinikin Joonan tavoin ilmaisi tahtonsa: "Minä ja minun perheeni palvelemme Herraa." Tämä elämän asenne jätti lähtemättömän mallin omaan elämääni.

Täällä Laitilassa olen kuin kotonani. Tässä kirkossa olen konfirmoitu. Tässä kirkossa olen myös vihitty avioliittoon. Isäni ja äitini lepäävät tämän kirkon hautausmaassa. Syntymäkotini on noin kahdeksan kilometrin päässä Valvon kylässä ja samoilla seuduilla on kesämökkini Langjärven rannalla. Näistä syistä käyn usein vanhempieni haudallakin.

Olen myöskin niitä ikäluokkia, jotka ovat Laitilasta sotaan lähteneitä ja kuvani ja henkilötietoni löytyvät tästä matrikkelikirjasta, joka ilmestyi hiljattain. Tästä sotareissusta mainitsen sen verran, että haavoituin vuonna 1944 juhannusaattona. Tätä hengellistä puolta ajatellen mainitsen siitä, ihmetellen että mitenkä Jumala säästi minut ja antoi vierustoverini kaatua saman venäläisen ampumana. En menettänyt tajuani koko aikana, vaikka tapahtuman poispääsy oli pitkä ja monen avustajan takana. Olin saanut luodin keuhkooni ja omat voimat loppuivat hyvin pian ja koko ajan pelkäsin, että tulee lähtö tästä maailmasta. Tiesin ja tunsin todeksi, etten ole tehnyt parannusta enkä etsinyt Jumalaa ja näin ollen paikkani on helvetissä ja kauhistuin, että jo muutaman minuutin päästä tämä voi olla tosi. Olin kyllä huutanut Jumalaakin avuksi siinä tilanteessa kun omat voimat loppui, eikä auttajaa näkynyt. Hän sitten kumminkin kuuli ja auttoi, että viimeisillä voimillani pääsin omien joukkoon. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi voinut uskoa kuten ryövärikin syntinsä anteeksi, mutta sellaista mieltä ei annettu. Pelkäsin vaan helvettiä, se oli kauheaa.

Jumala antaa tahtomisen ja tekemisen, näin Raamatussa sanotaan. Näitten edesmenneitten rukoilevaisten ketjuun voisi vielä lisätä Einolan Lapista. Hänellä oli oikein vakiopaikka Raumalla Jokiranta 5:n seuroissa 1960- ja 70-luvuilla. Hän myös muualla kävi puhumassa, mm. minun syntymäkodissani useita kertoja. Muistan yhden jutun, jonka hän oikeastaan joka kerta puhuessaan mainitsi. Hän oli kasvatettu rukoilevaishenkeen ja hän tiesi, että ollakseen uskovainen tarvitaan herätys ja sitten sen päälle parannus. Kun hän ei ollut herätystä saanut, hän aivan kuin moitti Jumalaa (näin hän kertoi), että kun suruttomien kotienkin lapset saavat herätyksen ja minä uskovan kodin lapsi en. Jumala vaikutti tällaisen mieliteon ja sitten kyllä antoi sen kun hän halusi. Omasta puolestani kerron myös asian, joka tuotti tulosta ja jonka jättäisin esimerkiksi ainakin nuoremmalle väelle. Olen aina sydämessäni pitänyt lapsesta asti ajatusta: kyllä minäkin parannuksen teen – joskus. Vaikka tämä joskus sana on kovin huono esimerkiksi, sillä virsikin sanoo: "kiiruust´ tehkää parannus, kaikist synneist lakkaamus", otti Jumala sen kuitenkin onkeensa. Hän antoi tulla kylläkin ensin kovan mieliteon, olin silloin 41-vuotias ja ajatuksiini tuli pelko, kun olin jo näinkin vanha, josko Jumala ei annakaan sitä (etsikkoaikaa) ja jään ilman. Olin myöskin jo yhden etsikkoajan hylännyt ja tiesin kokemuksesta, että parannusta ei tehdä, ellei Jumala sitä anna. Näin minun valtasi pelko ja mieliteko, jonka Jumala vaikutti ja kun hän vaikutti tahtomisen, hän vaikutti myös tekemisen ja antoi minulle voimakkaan herätyksen. Siitä on nyt aikaa 36 vuotta ja se voima on vieläkin päällä, jolla Jumala silloin varusti, viitatakseni Aerilan rukoukseen ja tämän juhlan teemaan. Joku voisi ajatella, että kyllä sellaiset 36 vuotta vanhat voimat on jo haihtuneet, mutta Jesajan kirjassa 40:31 sanotaan: "jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, kohoavat siivillään kuin kotkat, he juoksevat, eivätkä näänny, he käyvät eivätkä väsy".

Erkki Raitanen

Tästä pääset takaisin Suomen rukoilevaisen kansan yhdistyksen aloitussivulle