Herännäisjuhlat Kirjat Eurajoen kristillinen opisto
Seurat ja seurapuhujat Keskustelupalsta Hakemistot ja yhteystiedot

Juhlaesitelmä Eurajoen Herännäisjuhlilla 16.7.2006

Länsi-Suomen rukoilevaisuus 250 vuotta
Herännäisjuhlat 100 vuotta
Eurajoen kristillinen opisto 80 vuotta

1. Varhaisvaiheet 2. Liisa Erkintytär 3. Henrik Renqvist 4. Rukoilevaiset 5. Herätysliike 6. Juhlavuosi 2006

Rukoilevaisuuden toiminnan piirteitä

Rukoilevaisuus on toiminut varsin suppealla alueella koko olemassaolonsa ajan. Tänäkin päivänä se vaikuttaa pääasiassa Uudenkaupungin, Laitilan, Rauman, Porin, Kankaanpään, Kokemäen, Euran, Kiukaisten, Säkylän, Köyliön, Lapin alueilla, siis varsin samoilla seuduilla, mitä se oli jo parisen sataa vuotta sitten. Tosin joitakin vaikutteita on levinnyt myös laajemmalle, lähinnä pääkaupunkiseudulle sinne muuttaneiden mukana. Renqvistin aikainen rukoilevaisuus on pääasiassa sulautunut kirkollisuuteen Karjalan siirtoväen mukana.

Nimitystä rukoilevaiset alettiin käyttää vasta 1840-luvulla, luultavasti vuonna 1849. Sitä ennen puhuttiin heränneistä tai pietisteistä. Uusi nimitys johtui siitä, että oli syntynyt muitakin herätysliikkeitä, Savon ja Pohjanmaan heränneet ja ennen muuta evankelinen liike, joka levittäytyi myös rukoilevaisliikkeen alueelle.

Pietistinen herätys oli voimakasta kansanherätystä. Maallikot, tavalliset kansanmiehet ja -naiset kantoivat vastuuta. Papeilla oli aluksi varsin varauksellinen suhtautuminen rukoilevaiseen kansanherätykseen. Mutta vähitellen tilanne selkiintyi, kun liikkeen piiriin tuli merkittäviä pappeja. He ohjasivat rukoilevaisuutta maltilliseen ja pietistiseen kristillisyyteen.

Rukoilevaisliikkeen toimintatapoja ja keskeisiä edustajia

Liisa Erkintyttären kokema voimakas herätys levisi varsin pian, kuten olemme todenneet myös Satakuntaan. Tutkijoitten mukaan Porista tulikin toiminnan keskuspaikka jo niinkin varhain kuin 1770-luvulla. Rukoilevaisuuden keskeiseksi toimintamuodiksi muodostui, pietismin esikuvan mukaan, seurat. Saksassa näitä kokoontumisia nimitettiin collegia pietatis, hurskaita kokoontumisia. Merkille pantavaa on myös se, että naiset olivat hyvin aktiivisia. Olihan liike syntynytkin naisen, eli Liisa Erkintyttären herätyksestä.

Porin ympäristössä hurskaat naiset Juliana Söderborg ja Anna Haapakoski olivat seurojen rukousten pitäjiä. Myös merikarvialainen unissasaarnaaja Anna Rogel piti myös puheita näissä kokoontumisissa. Porin seudulta pidettiin kiinteää yhteyttä Achreniuksiin Nousiaisissa. Niinpä Anna Haapakosken käynnin johdosta Antti Achrenius kirjoitti virren, O armo ja rakkaus suur´, jolla Jeesus meitä hoitaa juur. Vieraassaan Achrenius näki harrasta hääväkee, ett juuri on iloinen miel`.

Rukoilevaisliikkeen keskuudessa tapahtui Suomen sodan jälkeisinä vuosina voimakkaita herätyksiä 1810- ja 1820-luvuilla. Osa herätyksistä suuntautui ns. hyppyherätyksen pariin. Euran Honkilahdella seppä Juhana Uusikartano (k. 1835) oli kokenut hurmoksellisen herätyksen. Pitäjäsuutari Johan Dahlberg (k. 1843) Eurajoelta oli vähän aikaa mukana Uusikartanon johtamassa hyppyherätyksessä, mutta irtaantui varsin pian tästä suunnasta ja jatkoi maltillisen rukoilevaisuuden parissa.

Samoihin aikoihin herätysliikkeen piirissä alkoi vaikuttaa kaksi merkittävää maallikkojohtajaa, Matti Pukanhaava (k. 1833) Kankaanpäästä ja Matti Paavola (k. 1859) Nakkilasta. Molemmat edustivat maltillista pietismiä. He kulkivat laajalla alueella rukoilevaisten seuroissa. Paavolan parhaita ystäviä oli Ulvilan kirkkoherra, teol.tri Pentti Jaakko Ignatius (k. 1827). Molemmat olivat myös virsirunoilijoita.

Sekä Pukanhaava että Paavola olivat voimakkaita rukoilevaisjohtajia, joihin tunnettiin luottamusta. Sitä tarvittiinkin, sillä rukoilevaisuudessa kuten muissakin herätysliikkeissä syntyi hurmoksellisia ryhmiä. On sanottu, että nämä kaksi Länsi-Suomen Mattia merkitsivät rukoilevaisuudelle samaa mitä Paavo Ruotsalainen herännäisyydelle.

Rukoilevaisuus on elänyt koko olemassaolonsa ajan varhaisemman herätyksen ja pietismin perinnöstä. Perinteiset seurat ovat edelleen käytössä. Vanhan käsikirjan jumalanpalveluksia pidetään rukoilevaisalueen seurakunnissa muutaman kerran vuodessa. Rukoilevaisuuden piirissä on koko ajan ollut mukana pappeja ja maallikoita. Viime vuosisadan merkittäviä rukoilevaispappeja ovat olleet: Oskar Antola, Yrjö Hormia, Paavo Kiviniemi, Kustaa Kylänpää, Matti Merivirta, K.E. Rinne, Väinö Suojamaa, Miika Tarna, Otto Tunturi, Toivo Tunturi. Maallikkojen joukko on ollut merkittävä. Heistä tärkeimpiä: Väinö Aerila, Kustaa Heinikkala, Juho Kartano, Juho Laukola, Kustaa Malo, Frans Paavola, Oskari Rajakallio, Kustaa Saloma, Otto Salonen, Martti Salonen, Iivari Tunturi, Lauri Tunturi, Frans Ulvas, Kustaa Valtanen, Otto Wikman.

Professori Osmo Tiililä on mainittava aivan erikseen, kun kysymyksessä on viime vuosisadan merkittävän panoksen rukoilevaisliikkeelle antaneista papeista. Tiililä tutki 1950- ja 60-luvuilla rukoilevaisliikkeen piirissä vaikuttaneita pappeja ja maallikoita. Hän teki suurtyön kartoittamalla myös sitä laajaa ja monipuolista kirjallisuutta, jota liikkeen piirissä on käytetty ja käytetään. Tiililä suoritti suuren osan tutkimuksistaan haastattelemalla sen aikaisia rukoilevaispappeja ja -maallikoita. Samaan aikaan Tiililä kulki rukoilevaisten seuroissa itse puhumassa ja kokemassa herätysliikkeen elämää. Tiililän yhteydet rukoilevaisliikkeen edustajiin säilyivät koko hänen loppuelämänsä ajan (k. 1972).

Tästä pääset takaisin Suomen rukoilevaisen kansan yhdistyksen aloitussivulle