Herännäisjuhlat Kirjat Eurajoen kristillinen opisto
Seurat ja seurapuhujat Keskustelupalsta Hakemistot ja yhteystiedot

Saarna Kullaan Herännäisjuhlilla 13.7.2008

Virret: 207, 334:5-8, 364, 326:1-, 299, 343, 345

Teksti: Matt:13-14

Rakkaat ystävät!

Länsi-Suomen Herännäisjuhlat on jälleen koonnut meidät yhteen. Tällä kertaa olemme Kullaalla. Tämäkin seutu kuuluu rukoilevaisuuden sydänalueeseen. Jumalan tulet ovat täällä palaneet. Teillä tämän seurakunnan ja paikkakunnan ihmisillä on tästä eläviä muistoja ja kokemuksia. Näillä juhlilla on jo kerrottu 1800-luvun loppupuolella eläneestä Juha Kustaa Kalliosta, joka kuului ns. Kullaan vanhurskaisiin. Tämä rukoilevaisuuden ryhmittymä, joka vaikutti lyhyen aikaa tällä seudulla, korosti kristityn iloa ja yleensäkin hengellisiä kokemuksia. Jumala kutsuu ihmistä yhteyteensä sanan ja sakramenttien kautta. Kun näin tapahtuu ihmisessä, syntyy suuri ilo pelastuksen lahjasta. Tämä ilo on tunnusomaista Kullaan vanhurskailla. Siitä tämä nimitys johtui.

Kun olen viime päivinä ajatellut rukoilevaisuutta ja Herännäisjuhlia, monet elävät muistot ovat palautuneet mieleeni. Sallikaa ystävät, että saan kertoa erään tällaisen muiston varsin kaukaa. Elettiin vuotta 1968 lapsuudenkodissani oli perinteiset rukoilevaisseurat. Puhujana oli mm. Laitilalainen rukoilevaismaallikko Väinö Aerila. Muistan vielä lähes sanatarkasti Aerilan puheen, jossa hän muisteli omaa uskoontuloaan. Hän kertoi syvästi liikuttuneena, miten hän oli ollut 51 vuotta sitten, vuonna 1917, samassa talossa, isoisäni isännöimässä talossa, seuroissa ja siellä kokenut piston sydämessään. Kiukaislainen rukoilevaismaallikko Iivari Tunturi oli saanut erityisen armon julistukseensa, jossa hän oli korostanut armon ajan kalleutta, kadotettujen vaivaa ja autuaitten iankaikkista iloa. Aerila kertoi, että noitten seurojen jälkeen Jumala todella pysäytti hänet ja veti yhteyteensä. Se merkitsi täydellistä elämän muutosta. Vanha sai väistyä uuden tieltä. Seuraavana päivänä, Aerila jatkaa, hänen oli etsittävä ABC-kirja, josta piti uudelleen opetella aamu- ja ehtoorukoukset sekä ruokarukoukset. Hän oli ne unohtanut. Väinö Aerilasta tuli merkittävä rukoilevaisuuden maallikkopuhuja yli kolmeksi vuosikymmeneksi. Hän oli yhteyksien rakentaja ja elävän kristillisyyden edustaja, jonka kaltaisia rukoilevaisliike tarvitsisi tänäkin aikana.

Rakkaat ystävät. Päivän evankeliumiteksti, joka on Jeesuksen vuorisaarnasta, on vakava kehotus vastuulliseen elämään. Ei ole yhdentekevää, miten me elämme. Tekstikohdan edellä Jeesus on teroittanut vastuullista elämää ns. kultaisen säännön kautta: "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille." Puhe ahtaasta portista ja kadotuksesta voi monesta tuntua tähän aikaan sopimattomalta. Eikö pikemminkin pitäisi antaa myönteinen kuva kristillisyydestä. Muutama vuosi sitten eräs helsinkiläispastori esitti julkisuudessa, että kaikki pääsevät taivaaseen. Tämä on todella Jumalan tahto ja tarkoitus, mutta kaikki ihmiset eivät sinne tahdo päästä. Jumala todella tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntoon.

Herramme ja Vapahtajamme opetus Vuorisaarnassa, kaksi tuhatta vuotta sitten, ei ole vanhentunut. Se koskee myös meitä tämän ajan kristittyjä. Mitä nämä käsitteet ahdas portti, kaita tie, avara ja lavea tie oikein tarkoittavat? Israelilaiset tunsivat tämänkin vertauksen. He olivat kuulleet profeettojen kertomuksissa elämän ja kuoleman tiestä ja niiden välillä tehtävästä ratkaisusta. Yleisesti tiedettiin, että elämän tie oli ahdas ja vaikea. Paljon houkuttelevampi oli lavea tie, siinä oli houkutuksia ja ihmisen luonnolle paljon paremmin sopiva. Israelilaiset tunsivat myös Vanhan Testamentin kuvaaman vanhurskauden portin tai Herran portin, joka johti temppeliin ja josta vain jumalanpalveluksiin kelvollisilla oli sisäänpääsy. Vanha Testamentti kertoo myös kuoleman portista, joka oli avara ja josta mahtui ihmisiä menemään loputtomasti. Tekstimme opetus on selkeä. Ihmisen oma tie on kuoleman ja kadotuksen tie. Juutalaistenkin oma tie vei Jumalasta poispäin. Vaikka se olikin tarkkaa lain noudattamista, kymmenen käskyn ja isien 613 perinnäissäännön mukaan elämistä. Se oli kuitenkin ihmisen omaa kilvoitusta, omaehtoista jumalisuutta.

Jeesus oli tullut tuomaan tähän maailmaan ja elämään aivan toisenlaisen elämän mallin. Kyllä tässäkin elämän mallissa tarvitaan lakia ja järjestystä, mutta pääasia on kuitenkin siinä, että Jumala itse etsii ja kutsuu yhteyteensä meitä ihmisiä sanan ja sakramenttien kautta. Tälle pohjalle rakentuu koko hengellinen elämä, uskon elämä. Sen hoitamisessa tarvitaan seurakuntaa, hengellistä kotia, tarvitaan rukousta ja sananharjoitusta. Rukoilevaisuus on ollut Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa ja muuallakin monelle hengellinen koti, kasvupaikka, jossa on opittu tuntemaan ja tietämään, mikä elämässä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää ja mistä on kieltäydyttävä.

Tekstimme vertauksen mukaan, me tiedämme, että Jumalan lapsena eläminen merkitsee monta kertaa ahtaan portin kautta kulkemista, kaidalla tiellä vaeltamista. On tehtävä valintoja. Monista elämän iloista ja nautinnoista on kieltäydyttävä. Monta kertaa ne vain näyttävät tarjoavan iloa ja nautintoa, mutta todellisuudessa ne vievät elämän umpikujaan ja tuhoon. Ilo irti elämästä, on monen aikamme ihmisen käsitys elämästä. Tämän elämän mallin mukaiset seuraukset ovat valitettavia. Aito ilo kuuluu elämään. Ei sitä pidä irrottaa elämästä. Kullaalainen vanha rukoilevaisuus muistuttaa meitä elävästä hengellisyydestä. Siinä on elämän iloa Jeesuksessa Kristuksessa. Siinä toteutuu myös näillä seuduilla tunnettu elämän ohje, käsi aurassa sydän taivaassa.

Arkkipiispa Aleksi Lehtonen oli kotoisin rukoilevaisseudulta Vakka-Suomesta Uudestakaupungista. Hän antaa kauniin todistuksen rukoilevaisuuden merkityksestä paimenkirjassaan vuodelta 1945. "Tunnen itseni onnelliseksi saadessani lukeutua tämän seudun väestöön. Tämän kansan kauniimpana luonteenpiirteenä on kunnioittava asenne toisiin ihmisiin. Syvällä on sen sielussa kristillinen pohjavaikutus. Siunaan jouluaikaa 1904. Silloin taivaasta laskeutui sydämeeni rauha ja että sanoma syntisten Vapahtajasta kuului myös minulle. Kun noita aikoja muistelen, tulen yhä uudelleen iloiseksi. Tiedän myös omakohtaisesti, että elävä Kristus liikkuu meidän kirkossamme." Näin Aleksi Lehtonen.

Rakkaat ystävät. Uskon niin, että olemme tulleet näillekin juhlille siinä toivossa, että voisimme tuntea ja kokea kuuluvamme Jumalan lasten joukkoon. Monilla saattaa olla eläviä muistoja menneiltä sukupolvilta. Ne ovat siunattuja muistoja. Niitten kautta Jumala puhuttelee tänäänkin meitä. Mutta tahtoisin sanoa teille, joilla ei ole tällaisia siunattuja muistoja, myös teitä Jumala lähestyy sanan ja sakramenttien kautta. Martti Luther sanoo: "Olen kastettu, olen pelastuva." Kun aikanaan olin anomassa pappisvihkimystä Turun Tuomiokapitulilta, minun piti liittää todistuksiin myös kastetodistus. Ymmärsin, että olin jo kasteessa saanut yleisen pappeuden vihkimyksen. Siinä minut oli otettu, kuten Olaus Svebilius sanoo Katekismuksessaan; "Kasteessa Isä Jumala ottaa lapsekseen, Poika pukee vanhurskaudellaan ja Pyhä Henki vasta uudestisynnyttää."

Yhtä kaikki olen halunnut tässä saarnassa kertoa välähdyksiä siitä, miten Jumalan Pyhä Henki on tehnyt työtään.

Rakkaat ystävät. Jumala ei ole vain menneisyyden Jumala. Toki hän on sitäkin. Mutta hän on ennen kaikkea tämän päivän Jumala. Hän kutsuu, hän varustaa, hän lähettää valtakuntansa työhön tänään. Hän antaa myös tulevaisuuden ja toivon. Hän on kaikkialla siellä, missä on häneen uskovia, missä häntä rukoillaan, missä häntä avuksi huudetaan. Viedään ystävät näiltä juhlilta armollisen Jumalan siunaava kutsu. Minäkin saan olla Jumalan lapsi ja taivaan perillinen. Saan laulaa, kuten rukoilevaiset ovat laulaneet: "Oi onnellista päivää, Oi kuinka jaloista, Että iloon saadaan käydä, Täältä murheen laaksosta." (Akr. 117:10) Aamen.

Rauno Heikola

Turun Tuomiorovasti, teol.tri

Tästä pääset takaisin Suomen rukoilevaisen kansan yhdistyksen aloitussivulle