Herännäisjuhlat Kirjat Eurajoen kristillinen opisto
Seurat ja seurapuhujat Keskustelupalsta Hakemistot ja yhteystiedot

Kullaan vanhurskaat

PUHE LÄNSI-SUOMEN HERÄNNÄISJUHLIEN AVAJAISSEUROISSA KULLAALLA PERJANTAINA 11.7.2008

Länsi-Suomen 102. herännäisjuhlat pidetään 11.-13.7.2008 Kullaalla. Nyt Ulvilan kappeliseurakuntana Kullaalaiset tekevät suuren työn kutsumalla rukoilevaiset perinteisin juhliinsa. Edellisen kerran juhlat olivat Kullaalla v.1988. Seutu on vanhaa rukoilevaisaluetta, jonne varhaisemman herännäisyyden vaikutukset ulottuivat sekä Kalannin että Merikarvian suunnilta.

150 vuotta sitten rukoilevaisuus sai uutta voimaa "Kullaan vanhurskaiksi" nimetyn herätyksen muodossa. Liike on harvinainen rukoilevaisuuden ja evankelisuuden yhteisvaikutuksessa kehittynyt. Tein aiheesta pastoraalityön v. 1968. Mielenkiintoista oli tutustua liikkeeseen, joka levitti Lutherin postilloita ja korosti vanhurskauttamisoppia. Herätys sijoittuu rukoilevaisuuden evankeliumilliseen haaraan. Matti Pukanhaavaa (1763-1833) ja Matti Paavolaa (1776-1859) pidettiin niinä "ensimmäisinä kon olivat päässeet vanhurskauttamisen tekkoon saakka". Paavolan luona oli käyty uskon asiaa kuulemassa. Keskustelua oli myös käyty parran pitämisestä. Toiset pitivät sitä hengellisenä tuntomerkkinä, Paavola vain käytännöllisenä lämmikkeenä talvisessa tukinajossa.

Liikkeen alkuna Kullaalla on pidettävä Juha Kustaa Kallion (1837-1901) ankaraa herätystä 20-vuotiaana. Pitkällisen ahdistuksen jälkeen hän sai varmuuden vanhurskauttamisestaan ja alkoi todistaa tästä muillekin. V. 1877 Kallio muutti Kiikoisiin, jolloin herätys ja toiminta laajeni Tyrvään suuntaan. Kokemäen kappalainen Yrjö Alanen kirjoitti vanhurskaista Vartijaan v. 1897 evankelisesta näkökulmasta näitä arvostellen. Tyrvään kirkkoherra Johannes Bäck kohdisti myös Kiikoisten kappelissa arvostelun sanoja Kallioon ja vanhurskaihin. Evankeliset pelkäsivät vanhurskauttamiskokemuksen syrjäyttävän sekä objektiivisen lunastuksen että pyhityksen.

Juha Kallion kääntymiskokemus oli ankara. Hän yritti kaikin tavoin tehdä parannusta. Yritykset johtivat äärimmäiseen toivottomuuteen, "hukan nokkaan", jossa kaikki tiet loppuivat ja kaikki toivo sammui. Kun hän sitten tässä tilassa tunsi jo olevansa kadotuksessa alistuen tuomioonsa, hänelle alkoi kirkastua toisen uskonkappaleen selitys: "Jeesus Kristus on minun Herrani, joka lunasti minut, kadotetun ja tuomitun". Monta evankeliumin kohtaa tuli todistukseksi siitä, että Jeesus oli tullutkin juuri hänenkaltaisiaan syntisiä pelastamaan.

Kalliolle tuli erityisen rakkaaksi Lutherin Galatalaiskirjeen selitys. Monen vanhurskaan herääminen noudatteli pääpiirteissään Kallion kokemusta. Armon vakuutus tuli virren tai Raamatun sanalla, toisinaan jopa ilmestystenkin vahvistamana. Aina vanhurskauttamiseen liittyi pohjaton oman mahdottomuuden tunto, "hukan nokkaan" joutuminen.

Porin suunnalla liikkeen johtajana esiintyi puuseppä Johan Malmberg (1830-1923). Hän muutti v. 1858 Tampereelta Poriin. Syntymäpitäjässään Pöytyällä hän oli käynyt Fr. G. Hedbergin rippikoulun. Porissa hän körttiläisen vaimonsa kanssa hakeutui rukoilevaisten seuroihin. Täällä hän näki ensi kertaa langettavan kasvoilleen rukoiltaessa. Se teki syvän vaikutuksen. Näin sittemmin vanhurskaatkin rukoilivat.

Malmberg kuitenkin kyllästyi 1860-luvun alkupuolella rukoilevaisiin: "Siellä kyllä rukoillaan, mutta siellä ei ole vanhurskautta eikä uutta syntymistä". Malmberg käsitti pelastuneensa ja alkoi pitää omia seuroja. Hän tutustui Kullaan vanhurskaihin. Hän ystävystyi Juha Kallion kanssa ja niin liike vahvistui. Malmbergin toiminta oli erityisen voimakasta 1890-luvulta lähtien. Vanhuudessa hän asui Kankaanpäässä, missä häntä pidettiin tapojensa perusteella rukoilevaisena.

Toisen polven vanhurskaiden johtohahmoja olivat Porin puolessa Kallion serkku Frans Fors ja Frans Milan sekä Frans Keskitalo Kullaalla. Keskitalolle siirtyi Kallion jälkeen eräänlainen ratkaisijan asema liikkeessä. Sain haastatella mm. Maria ja Martta Kerokoskea, Lauri Lehtovirtaa ja Helmi Pihlmania Kullaalla sekä Antti Katoperää Toejoella. Heiltä sain arvokkaita tietoja. Pitkään pyhäkoulunopettajana toiminut Helmi Pihlman kertoi seuroissa kuulemistaan kääntymyskokemuksista ja jopa ilmestyksistä, mitä näihin oli liittynyt. Itse hän sanoi elävänsä toivossa, että saisi taivaan kirkkaudessa kerran omat ilmestyksensä. Täällä ajassa elämä on kilvoitusta toivossa.

Juha Kallion pojista olivat mukana erityisesti Oskari Rantala, Huugo Haapakallio ja Jooseppi Kallio. Jooseppi oli tehnyt isänsä ajoista laajan muistion suvulle. Ehdin häntä myös haastatella Kiikassa pariin otteeseen. Jooseppi Kallion mukaan ei uutta 1886 virsikirjaa hyväksytty, koska tekijät olivat "sanojen kauneutta tavoitellessaan unohtaneet totuuden hengen". Siionin virsistä (v. 1790) pidettiin erityisesti, koska niissä kuvattiin "elämistä Jumalan lasten vapaudessa ja syntien anteeksisaamisen varmuudessa". Achreniuksen laulut (Halullisten Sielujen Hengelliset Laulut, v. 1790) olivat vain "elämistä toivossa ja rukouksen armossa". Toisen polven johtajat jatkoivat liikettä etenkin Kullaan ja Porin suunnilla. Pappisjohtajia ei ilmaantunut, vaikka vanhurskaat olivat aktiivisia kirkossa ja ehtoollisella kävijöitä. Jälkipolvet sulautuivat rukoilevaisuuteen ja kirkollisuuteen. Teologeja on tiedossani ainakin neljännessä polvessa Kallion ja Keskitalon jälkeläisissä.

Vanhurskaitten seuroissa oli keskeistä hengellinen keskustelu virsien lomassa. Sananpalvelijalle, papille, kuului varsinainen puhe eli sanan selitys. Polvirukoukset aivan kasvoilleen maahan langeten olivat seurojen alussa ja lopussa.

Liikkeen teologinen merkitys on siinä, että se maallikoiden johdolla pystyi Lutherilta ja Siionin virsistä saaduilla käsitteillä muodostamaan oman vanhurskauttamisoppinsa. He kävivät syvällä "hukan nokassa", mutta saivat myös iloita pelastuksesta Anna Rogelin tavoin. He pysyivät evankeliumin sanassa Matti Paavolan tavoin. He välttivät evankeliumillisen suuntauksen äärilaidat: totena pitämisen ja hyppääjien hurmoksen. He elivät todeksi Lutherin löydön: yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Vanhurskauttaminen käsitettiin täydellisenä lahjana.

Rukoilevaiset puhuvat "hurskaasta herätyksestä". Siinä ihminen tulee näkemään syntiviheliäisyytensä kurjuuden niin syvästi, ettei löydä lohdutusta muusta kuin armosta. "Hukan nokassa" käynyt saakin elää lunastettuna syntisenä. Alkaa jokapäiväinen parannus. Siinä on ahdistuksia, mutta ei enää umpikujaa. Eletään armon kerjäläisenä ja pysytään pienellä paikalla. Kristus tulee ensimmäiseksi. Hän on alku ja loppu, A ja O.

Kullaan vanhurskaiden keskeinen löytö lahjaksi saadusta vanhurskaudesta antaa toivon armon lasten laitumille näissäkin juhlissa. Eräässä Kotimaa-lehden haastattelussa 13.5.88 rovasti Miika Tarna kysyi: "Tiedättekö, miksi kristittyjä verrataan usein lampaaseen? – Koska lammasta ei minkään kansan keskuudessa käytetä kantojuhtana. Kristus kantaa meidän taakkamme."

Heikki Vanha-Rauvola

rovasti, Eurajoki

Tästä pääset takaisin Suomen rukoilevaisen kansan yhdistyksen aloitussivulle